sunnuntai 30. marraskuuta 2014

KT: Tyttö, joka koitti paeta kohtaloaan #2


Hellurei!

Tässä on nyt toinen osa kuvatarinasta. Edelliseen osaanNauttikaa. (;




Se oli hyvin epämukava tunne, hyvin epämukava. Tunsin, että jokin oli huonosti. Mutta tietystikkään, minulla ei ollut hajuakaan, mikä se jokin oli. Istuin huoneessani ja tuijotin hermostuneena eteenpäin.


Käteni vapisivat, vaikka minulla ei ollut mitään ongelmaa. Valon ja pimeyden tyttärenäkään en ollut koskaan tuntenut mitään tällaista. Koitin vakuuttaa itselleni, että olen vain väsynyt, mutta sisimmässäni tiesin, olin varma, että joku voi huonosti. Hetken aikaa pakotin itseni pysymään paikallaan, mutta lopulta en enää kestänyt. 


Juoksin kotiovesta ulos metsään ja lähdin kävelemään pelkän vaiston varassa. Katselin ympärilleni koittaen etsiä jotain. Jotain. 



Etsin ja etsin, haravoin katseellani koko metsän, mutten löytänyt mitään.


Alice: *Polvistuu maahan* Mikä idiootti minä olenkaan. Lähden metsään yksin, ilman mitään syytä. Ei ihme, ettei kukaan huoli minua. 
Tuntui siltä kuin olisin itse loukannut itseäni. Ja se sattui.


Juuri, kun kyyneleet olivat nousemassa silmiini, näkökenttääni osui jotain.

 
Olenko minä silmälasien tarpeessa,vai onko tuo ihminen, kysyin itseltäni. Lähdin juoksemaan tätä kohti. 


Alice: Haloo, kuuletko sinä minua? *koittaa juosta lumihangessa*


Katsoin häntä kuin hypnotisoituna. En pystynyt liikkumaan. Vain katsomaan häntä. En tuntenut kauhua enkä pelkoa. Pikemminkin tyytyväisyyttä siitä, että olin löytänyt jotain. 

Alice: Kuka ikinä oletkaan, vien sinut kotiini.


En ehkä ollut mikään ammattilainen. Toin tytön huoneeseeni, laitoin hänet sänkyyni. Katselin häntä yöt ja päivät. Lumoutuneena. 


Alice: Pysy tässä. Käyn hakemassa postin. Tulen aivan kohta takaisin.




Alice: Hmm... Miksi ihmeessä tässä on poliisilaitoksen leima? 


Alice: Enhän minä ole tehnyt mitään väärää. Eikä tässä talossa ole ketään muuta... Paitsi...


Oli hyvin talvinen sää. Ilta pimentyi nopeasti ja lunta pyrytti. Olin kokonaan unohtanut avata kirjeen, koska olin palannut nopeasti ulkoa katsomaan tätä tyttöä. Jos olisin avannut kirjeen aiemmin, en olisi enää täällä.


Sitten muistin kirjeen. Avasin kirjekuoren hitaasti. Sisältä paljastui pitkä, kaksipuolinen kirje. Aloin lukemaan sitä kynttilän valossa.

Arvoisa asukas, haluamme varoittaa sinua suuresta vaarasta , joka maatamme uhkaa
Hän on mielisairas murhaaja, joka on tällä hetkellä vapaana. Hän karkasi kotoaan miekan kanssa,  joten luvassa saattaa olla tuskallinen kuolema.Murhaajalla on mustat hiukset ja kylmät, sinivihreät silmät. Kaikki havainnot täytyy ilmoittaa välittömästi poliisitoimistoon. Murhaajan suojeleminen on myös rikos, josta seuraa kuolemantuomio.
Ystävällisin terveisin:
-Poliisilaitos


Järkytys kasvoi, kun luin kirjettä. Ajatukset pyörivät päässäni hurjaa vauhtia. 


OJensin kättäni tytön sänkyä kohti. Riisuin peiton hänen päältään.


Ja sitten näin sen. Terävä, kiiltävä miekka. Sillä hetkellä tyttö heilautti kättään hieman. Hän ei ollut kuollut. Nousin pystyyn ja lähdin juoksemaan ovea kohti. Mutta se ei auennut. Lumi oli tukkinut kaiken.


Alice: Mahtavaa, olen samassa talossa elävän murhaajan kanssa. 
Mutta minä pelkäsin henkeni edestä.

Tässä se sitten oli, kuvatarinan toinen osa. Toivottavasti yökuvien laatu  ei karkottanut teitä ruudun äärestä. D: 

Kommentit ovat erittäin tervetulleita. (;

8 kommenttia:

  1. Ihana KT !!:3
    Odotan seuraavaa osaa innolla ;33
    T:Siniapila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Siniapila!
      Kuvatarinan jatkoa saat lueskella taas parin viikon päästä. Seuraava postaus on jotain muuta. :3

      Poista
  2. Ihana KT!

    Toivottavasti tulee jatkoa! :)

    VastaaPoista
  3. Jännäisä tarina :D
    Sulla on kiva ja omaperäinen kirjoitustyyli, tykkään paljon ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. (; Onko jännäisä hyvä vai huono asia O__o?

      Poista